Bubban kanssa on aloitettu ensi kesän koitoksiin tähtäävä kunnon reenaaminen..Tai ainakin yritys on kova. Laadin jopa päivittäiseen reenien seurantaan soveltuvan taulukon jääkaapin oveen. Toistaiseksi se ei vain ole täyttynyt toivottua tahtia. Mun elämä tuntuu melkein kiireisemmältä kuin koskaan, vaikka olen kotona hoitovapaalla!
Ticon kanssa en aio tokoa reenata enää juurikaan, ehkä jotain pikku pelleilyä molempien hauskuutukseksi sillon tällön. Ticon ensi kesän ainoa tavoite on FH1, mutta siinähän onkin jo oma hommansa. Reenaaminen siihen hommaan vain ei pääse käyntiin ennen kuin tämä triljoona kuutiota lunta sulaa tästä lähipelloilta. En malta oottaa!! Tico on aina keväällä parhaimmillaan jäljillä ja aion yrittääkin kokeisiin jo toukokuussa. Katotaan kuin käy.
Bubban kanssa on aloitettu tosiaan tarkempi hinkutus ajatellen kesän kokeita. Olisi korkea aika saada tuloksia herralle. Bubba on selvästi miehistynyt ja kestää jo seuraamisessakin piiiiitkiä tylsiä suoria hyvin. Testattu on :). Ne nyt ei tietenkään ole jokapäiväistä kauraa..mutta sillon tällön otettuna kertovat kyllä jotain koiran kestävyydestä ja sitähän tarvitaan koetilanteeseen. Reenamista toki löytyy ja esim. liikkeiden välit tuottavat meille haastetta. Bubba ei millään malttaisi oottaa siinä sivulla perusasennossa seuraavaan liikkeeseen asti, vaan pitää koitaa pompata aina seisomaan ja pitää yli-innokasta kontaktia. Siinä siis on hinkattavaa. Seisomisessa on myös joku kummallinen klikki tällä hetkellä, mutta se on ohjaajan päässä luulisin. Paikalla makuu on se minun henkinen koetinkivi, sillä siinä liikkeessä huomaan vaikeaksi luottaa koiraan, kun se on juuri epäonnistunut koetilanteessa niin totaalisesti. BH koe olisi kuitenkin ihan pakko läpäistä kesällä..Siitä vain tuli jonkinlainen peikko meikäläiselle epäonnistumisten jälkeen. Oman pään kans siis vähintäänkin yhtä paljon tekemistä, kuin koiran liikkeiden reenaamisessa! Jokin mulla siinäkin kohalla vippaa kaalissa, että mun on hirveän vaikea reenata välillä pyrkien vain siihen oikeaan tilaan ja tunteeseen, jos tapahtuu vähänkään suorituksen tarkkuuden kustannuksella. Välillä pitäisi kuitenkin uskaltaa nimenomaan hakea sitä tunnetta ja tilaa, vaikka kävisikin niin, että tarkkuus siitä vähän kärsii. Jatkuvalla tarkkuuden hakemisella tappaa innon väkisinkin. Miksi ns.virheitä pelkää niin paljon, että ne saavat aivan mahdottomat mittasuhteet? Epäonnistuakin pitäs ja josku pitäs mokailla tahallaankin. Jotenkin ajattelen niin, että koiralla pitäs olla päässä hyvin vahvana oikea tapa suorittaa liike , mutta myös jonkinlainen keino selvitä jos tulee kämmi. En nyt osaa pukea tätä ajatusta oikeaan muotoon, mutta tarkoitan sitä, että jos koetilanne on ensimmäinen kerta kun koirakko mokaa jonkun homman, ei kummallaakaan ole päässä valmiina konsteja selvitä siitä. Jää jumiin siihen mokaan. Pitää tavallaan reenata sitä selviytymistäkin :)..No joo..pitää pohtia tätä joskus kun on terävämpi ajatus. Nyt menee taas jotenkin tönkeisä.
Bubba on kuitenkin edelleen ihan huippu koiruli harrastusmielessä (ja muutenkin) joten se on kyllä niin häpeäksi, etten ole saanut sillä kisattua lainkaan. Tähän asiaan on tultava muutos. Se on siis reeniä, reeniä ja reeniä edessä!
